banner-front-sisasivu

Blogi

Puhe VAK ry:n 70-vuotisjuhlaseminaarissa 14.3.2018

Olen Elina Tikka, lähihoitaja ja parhaillaan opiskelen neuropsykiatriseksi valmentajaksi.
PHHYKY (Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymä) on työnantajani, toimin ammatillisena tukihenkilönä erityistukea tarvitsevien lasten ja nuorten kanssa. Aikaisempi työnantaja oli VAK ry ja Kankaanpään A-koti. Lisäksi teen keikkaluonteisia töitä nuorten päihdekuntoutusyksikössä. Olen avopuoliso ja äiti kahdelle teini-ikäiselle pojalle ja aikuiselle tyttärelle.

Kankaanpään A-kodin Johtaja Heidi Viljanen kutsui minut puhumaan tänään tänne. En tietenkään voinut kieltäytyä, otan tämän kunniana. Kiitollisuus ja lojaalius A-kotia kohtaan nostavat edelleen päätään.

Omaa lapsuuttani varjosti alkoholi, väkivalta ja vanhempien ero. Minulla oli halu perustaa perhe hyvin nuorena. Haaveilin ehjästä perheestä ja olin juuri täyttänyt 18 vuotta, kun 1. lapseni syntyi. Kyllästyin kuitenkin siihen kotileikkiin, kun lapsi oli 8 kk, ja aloitin uudelleen päihteiden säännöllisen käytön. En silloin ymmärtänyt, että ei minusta ole kantamaan vastuuta lapsesta, kun ei itsestänikään. Aikaa kului ja syntyi toinenkin lapsi ajatuksella, että hänen avullaan raitistun ja raitistutan myös hänen isänsä, mutta ei vastasyntynyt onnistunut harteilleen ottamaan niin suurta vastuuta.

16 vuotta sitten minut ja perheeni ohjattiin perhekuntoutukseen Kankaanpään A-kotiin ja lähdin ajatuksella, että raitistutan silloisen avopuolisoni ja lapseni isän. Vanhimman lapseni isä oli kuollut aikaisemmin huumeisiin.

Mitä vuodessa sitten tapahtui

Nopeasti kuntoutuksessa minua autettiin oivaltamaan, että tarvitsen itse apua. Päihteidenkäytön, haitallisten ihmissuhteiden ja rikollisuuden myötä olin menettänyt mielenterveyteni. Turvallisuus, joka tuli yhteisön sääntöjen ja käytäntöjen olemassa olosta, henkilökunnan horjumattomasta otteesta ja vertaistuesta, auttoivat minua ymmärtämään, että minullakin on lupa olla tarvitseva ja tärkeä. Uskalsin mennä rikki. Henkilökunta loi minuun valtavan määrän uskoa ja antoi minulle suuremman mission, miksi ryhtyä ottamaan vastuu omasta elämästä. Perhekuntoutuksen työntekijä Pekka Suikkanen sanoi minulle, että tämä työ, jota nyt alat tekemään, tulee näkymään kaikkein parhaiten minun lapsenlapsissani. Katkaisen sukupolvien välisen kierteen. Tämä on ollut elämääni ohjaava uskomus koko tämän matkan ajan. Se mullisti arvomaailmani ja toi elämälleni merkityksen.

Olin kuntoutuksessa vuoden. Ajattelen, että se päiväohjelman tuoma struktuuri, asioiden ennakoivuus, suunnitelmallisuus ja puhumisen taito, joita opin sen vuoden aikana ja miten yhteisö ja henkilökunta minua kasvattivat, oli jotain, mitä vanhempieni olisi minulle kuulunut opettaa.

Se loi perustan siihen, miten tätä elämää eletään, se kivijalka kantaa edelleen. Kaikki se häpeä ja syyllisyys kääntyivätkin määrätietoiseksi eteenpäin pyrkimiseksi.
Yhteisössä ollessa opin, että voin lainata ympärillä olevien ihmisten viisautta. Kuuntelin tarkkaan, miten minua ohjattiin niin henkilökunnan kuin vertaisten puolesta. Minua kannustettiin osallisuuteen, kiinnittymään yhteisöihin.

Alkuun kiinnityin Na- ja Aa-itsehoitoryhmiin, joissa kävin 6 vuotta ja otin niissä erilaisia palvelutehtäviä vastaan, ryhmän vetäjästä rahastonhoitajaksi. Se vahvisti itsetuntoani ja toi kokemusta, minä pystyn, minä kykenen. Minua kannustettiin menemään lasteni joulujuhlassa eturiviin takarivin sijaan, se vasta rohkeutta vaatikin. Minä tavallisten joukossa? Minua kannustettiin menemään kansalaisopiston kurssille ja minä menin. Sain kokemuksen, että otsassani ei luekaan narkomaani. Sain osaksi tavallista kohtaamista tavallisten joukossa. Seuraavaksi liityin koulun vanhempainyhdistykseen ja aloin rahastonhoitajaksi. Tuolloin en voinut olla ajattelematta, että tietäisittepä taustani... Pikkuhiljaa minäkuva alkoi muuttua päihderiippuvaisen identiteetistä tavalliseksi.

Noita vuosien takaisia asioita, kun muistelen, niin merkityksellistä oli se, että sain kokea, että minua kunnioitettiin ja arvostettiin. Minuun luotiin uskoa, että minusta voi tulla sitä, mitä ikinä haluan olla. Työntekijät tekivät työtään yhdessä minun kanssa. Antoivat kannustusta ja positiivista palautetta. Välillä hain rajoja, ja he uskalsivat rohkeasti olla vähän ikäviäkin ihmisiä, jotta oppisin miten asioita hoidetaan. Uusien taitojen oppiminen vahvisti itsetuntoa. Nyt kun ajattelen, helpointa minulle oli itse aineista irtautuminen. Aikaa vaati rikollisesta ajattelutavasta pois oppiminen sekä haitallisista ihmissuhteista irrottautuminen.

Oma ammatillinen kasvu

Muutama vuosi kuntoutuksen jälkeen aloitin työt oppisopimuksella A-kodilla. Jännitti totta kai. Heti ensimmäiseltä aamurapsalta alkaen sain kokea, että kuulun siihen työyhteisöön. Sain kokea sen saman arvostuksen työntekijänä niin kuin asiakkaanakin aikoinaan. Minun näkemyksistä ja mielipiteistä oltiin kiinnostuneita, sain valtuuksia tehdä ja toteuttaa työtäni. Se antoi intoa lähteä kehittämään niin itseäni kuin myöhemmin koko A-kotiakin ja sen kuntoutusmenetelmiä. Olin A-kodilla työntekijänä toistakymmentä vuotta.

Kokemusasiantuntijuus yhdessä kouluttautumisen kanssa ovat tuoneet mielettömät työkalut kohdata asiakas, lapsesta aikuiseen. Kun on itse tullut autetuksi omissa päihde- ja mielenterveyspulmissa sekä erityislasten haasteissa, se on synnyttänyt tarpeen saada jakaa näitä kokemuksia ja oivalluksia muillekin tarvitseville. Kun saa kokea, että sinut nostetaan toivottomuudesta toivoon, niin onhan sitä sanomaa muutoksen mahdollisuudesta jaettava. Se on sanomattakin selvää, että vain köyhä voi tietää, miltä tuntuu olla köyhä.

Oltuani raittiina 7 vuotta, jouduin antamaan pahasti oireilevan tyttöni huostaan. Minua oli A-kodilla varoiteltu, että on mahdollista, että tyttäreni tulee ottamaan murrosiässä takaisin sen, mitä hän oli menettänyt lapsuudessa. Silti se yllätti. Ymmärsin, että en pysty tarjoamaan hänelle sellaisia rajoja ja turvaa, mitä hän vaati ja uskaltauduin hakemaan apua sosiaalitoimesta. Lapsen menettämisen pelko oli valtava, mutta onnekseni sain prosessiin mukaan sosiaalityöntekijän, joka taas uskoi ja luotti minuun ja kannatteli vanhemmuuttani ja kohtasi minut arvostaen.

Huostaanotto vei 2 vuotta, mutta ajattelin, että tämä on parempi tehdä nyt, eikä vasta sitten, kun hän on aikuinen. Puolen vuoden sijoituksen jälkeen tyttäreni hatkasi pitkäksi aikaa. Kun hänet saatiin kiinni, hänellä alkoi ns. vierihoito, joka kesti 21 vrk. Itse jäin sairaslomalle ja osallistuin siihen niin paljon kuin pystyin. Tuona aikana korjaantui jotain, mitä en edes tiennyt meidän väliltä puuttuvan, se oli kiintymyssuhde. Tyttäreni palasi kotiin ennen kuin täytti 18 ja sanoi, että tuo huostaanotto oli parasta, mitä hänelle on tapahtunut.

Ymmärrys, jota sain tuolloin työnantajalta oli merkittävää. Työ auttajana on välillä niin raadollista, ettei siihen pysty, jos oma elämä on riekaleina. Työnantajana VAK ry:llä on arvot kohdillaan. Heillä on ymmärrys tästä kokonaisuudesta, ja työntekijöiden elämäntilanteet ja tarpeet huomioidaan.

Elämän asenteessani ja toimissani näkyy se, että aina voi ja pitää tehdä jotain. A-kodilla asiakkaana minulle opetettiin se, että minun täytyy pohtia ensin, mitä minä voin asialle tehdä, ja kannan vastuun omasta osuudestani. Matkan varrella olen kohdannut paljon ihmisiä, työkavereita, asiakkaita ja ystäviä, jotka ovat minun avoimuuden ja rohkeuden myötä ottanut myös härkää sarvista ja lähteneet työstämään oman elämän haasteita ja näin saaneet kokemuksen tulla autetuksi. Laitetaan hyvä kiertämään!!

Aina on ykkösenä perheen hyvinvointi ja se, että he tulevat pärjäämään tässä yhteiskunnassa. Minuun ja perheeseeni on käytetty paljon verorahoja, mutta se satsaus on kannattanut. Se on vaatinut koko perheen kuntoutuksen, huostaanoton, perhetyötä, oman ja lapseni terapian, sopeutumisvalmennuskursseja, tukeutumista tukiperheeseen jne.

Olen ollut yli 14 vuotta työelämässä, ja mielelläni maksan veroja. Tyttäreni kouluttautui alalle ja oli A-kodin päiväkodissa pitkään töissä, kunnes koko perhettä yhdistävä harrastus, matkustelu, vei hänet mennessään. Tyttärenikin entisenä A-kodin päiväkodinasiakkaana oli siis kokemusasiantuntija. Poikieni koulut etenevät suunnitellusti, he ovat tarvinneet erityistukea. He ovat löytäneet omat mielekkäät harrastuksensa. Lapseni ovat kiinnittyneet yhteiskuntaan ja osaavat toimia eri yhteisöissä. Minä en osannut, kun olin lapsi ja nuori. Olen oppinut kantapään kautta, miten tärkeitä asioita nuo ovat.

Olen myös oppinut matkalla, että minä olen minun elämäni tärkein ihminen. Jonkun ulkopuolisen silmistä näinä vuosina olen joskus voinut tehdä itsekkäitäkin tekoja, kun otan aikaa itselleni treenaamalla vaikka maratonille tai lähtemällä mieheni tai ystäväni kanssa kaksin musiikkifestivaaleille tai annan jopa lapseni huostaan. Lapseni ovat oppineet sen, että heidän äidin on huolehdittava itsestä. He ovat aina voineet luottaa, että minä varmasti huolehdin heistä. Tiedän, että lapseni ovat minusta ylpeitä.

Uskon, että lapseni ovat myös esimerkkini kautta oppineet, että elämässä tulee olla myös epäitsekäs. Kun saa itse, on myös hyvä oppia antamaan. He saavat elää sen kanssa, että toimimme tällä hetkellä tukiperheenä, ja aikaisemmin olin vuosia vapaaehtoisena apuvalvojana rikosseuraamusvirastolle.

Se, että minut saatiin oikeaan aikaan oikean avun piiriin, on ollut kokonaisuutta katsoen yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Varmasti se, että on hoidettu, on tuonut säästöjä enemmän kuin se, että olisi jätetty hoitamatta.

Sukupolvien kierre

Isäni isä oli sodassa ja kasvatti isäni hyvin ankaran käden alla. Äitini äiti synnytti äitini lehtolapsena, joka silloin oli hävettävää ja ei-hyväksyttävää. Äitini kasvoi sijaisperheessä.
Olin 12, kun vanhempani erosivat ja isäni erotilanteessa vetosi tunteisiini sanomalla ”miten minä pärjään, jos sinäkin Elina minut jätät?” Ja äiti taistelematta minusta lähti ja jätti isän kanssa. Koin, että hän uhrasi minut, jotta itse pääsi pois, vaikka jääminen oli oma tahto.

Kaikilla näillä tapahtumilla on vaikutukset siihen, millaisia vanhemmistani tai minusta tuli, millaisia valintoja he tai minä teimme.

On kuitenkin ilmiselvää, että jokainen meistä voi ottaa vastuun menneisyydestään ja elämästään enemmin tai myöhemmin. Yksin ei tarvitse pärjätä.

Mun tarina on vain yksi tarina muiden joukossa. Entä jos kaikki ne hoitoa saavat ihmiset levittävät omaa sanomaa ja lumipalloaan perheisiinsä ja läheisverkostoihinsa? Mitä kaikkea näillä hoidoilla oikeasti voidaankaan saavuttaa?

Elina Tikka, lähihoitaja, kokemusasiantuntija

Parhain toivotus sinulle, lukijani. Olet yksi suuren yhteisömme jäsen. Toivottavasti viihdyt seurassamme, tai opit viihtymään. Ymmärrän, että osa viihtymisestäsi on minun vastuullani. Sallithan siis, että puhuttelen sinua ystäväksi, vaikka se voi tuntua näin lyhyen tuttavuuden jälkeen vielä vieraalta. Perusasenteeni sinua kohtaan on ystävällinen ja sinä vastaat siihen omalla tavallasi. Se, miten siihen vastaat, rakentaa suhdettamme edelleen. Minun valittavakseni jää, miten kohtaan sinut ja sinä olet saman valinnan edessä, ystäväni. Vuorovaikutuksemme kulkee vähintään kahteen suuntaan ja lisäksi on oma keskustelumme itsemme kanssa. Kaikella tällä on ohjaavaa ja määräävää voimaa paitsi ajattelussamme, myös käyttäytymisessämme. Siksi ei ole samantekevää, minkä roolin otamme, tiedostaen sen tai tiedostamatta.

Yhteisöllisyys on valtavan suuri aihe. Siitä kirjoittaessa joutuu valitsemaan jonkin näkökulman. Tällä kertaa haluan avata näköalaa sille, kuinka suuri vastuu sinulla ja minulla on yhteisyyden syntymisessä ja sen luomista mahdollisuuksista. Katsos, hyvä yhteisö antaa ihmiselle mahdollisuuden kasvaa täyteen mittaansa. Voi olla, että olet saanut elää rikasta elämää eri yhteisöissä. Toisaalta voi olla niin, että yhteisöt elämässäsi eivät ole olleet kovin terapeuttisia. Olivat kokemuksesi minkälaisia tahansa, olet juuri tällä hetkellä tämän tekstin kautta mukana hakemassa ajatuksia hyvän yhteisön punaisesta langasta. 

yhteisollisyys kokemus

Lähtökohtaisesti toiseus on meille ihmisille vierasta. Olemme usein kiinni omissa mielenmaisemissa ja eletyn elämän kokemuksissa. Voi olla, että kokemusmaailmamme on jäänyt kiinni nöyryytyksien mukanaan tuomaan häpeään tai pelkoon vuosiksi tai ehkä vuosikymmeniksi. Ehkä jännität uusia asioita ja kohtaamisia elämässäsi. Nämä tunnekokemukset voivat sulkea meidät niin vahvasti omaan itseemme, että koemme muut ihmiset meille uhkana. Tällöin olemme turvattomia. Ajattelehan, ystävä hyvä, että hyvässä yhteisössä on mahdollista päästä yli aikaisemmista vaikeistakin tunnekokemuksista ja alkaa opetella uusia rooleja itsestään. Ihminen on kovin oppivainen. Yhteisö tarjoaa harjoitteluareenan uusille taidoille ja kokemuksille.

Seuraavaksi yksi keskeinen asia; Kun rakennamme yhteisöä, rakennamme omaa itseämme. Tämä ajatus kuljettaa meitä kohti toiseutta, nimittäin toisen ihmisen ajattelun ja tunteiden kohtaamista ja ymmärtämistä. Hyvä yhteisö tukee dialogisen vuorovaikutuksen kautta kohtaamista ja jokaisen jäsenen tulemista näkyväksi ja kuulluksi omana itsenään. Hyvä yhteisö ei tasapäistä, vaan tukee yksilöllistä kasvuprosessia. Se vaatii kuitenkin turvallisuuden kokemuksen ja tiettyjen periaatteiden toteutumista.

Yhteisöhoidon periaatteita voi olla esimerkiksi seuraavat: Yhteisöllisyys ja tasavertaisuus, ehdoton oikeudenmukaisuus, luottamus ja fyysinen ja psyykkinen koskemattomuus. Oletko miettinyt, miten nämä näkyvät sinun elämässäsi tällä hetkellä? Kun olet työpaikallasi, kotona läheistesi kanssa tai muissa yhteisöissä, olet jatkuvasti suorassa lähetyksessä. Siksi vuorovaikutuksen ja kohtaamisen taso, omien arvojen tunnistaminen ja itsereflektion taito tukevat hyvän yhteisön muodostamista. Toivon, että saat vastakaikua hyvälle asenteellesi. Jos et saa, haluan rohkaista sinua tulemaan näkyväksi näiden tarpeiden kanssa. Se vastuuttaa muita ja luo tilaa keskustelulle. Se voi käynnistää prosesseja, mutta hyvin johdettuina ne kantavat hedelmää.

”Emme voi tulla sellaiseksi kuin haluamme – pysymällä sellaisina kuin nyt olemme ” – Max Depree. Haluan tähdentää nyt sitä, että kasvaminen ihmisenä on yksi hyvän yhteisön hedelmistä. Yhteisön ponnistellessa kohti korkeampaa moraalia yhteistyön ja ryhmätyön keinoin, saavutetaan työpaikoilla ja kodeissa hyvinvointia ja jaksamista. Ajattele, ystäväni, missä roolissa olet. Ajattele nyt, että sinä olet tärkeä jäsen yhteisössäsi, sinulla on valta johtaa itseäsi ja sitä kautta vaikuttaa muihin. Sen prosessin kautta tapahtuu hyvää kasvua. On myös mahdollista, että yhteisöä hajottavat ilmiöt saavat tilaa. Silloin yhteisö regressoituu ja palaa vanhoihin, ihmisen minuutta tukeviin puolustusmekanismeihin. Ole siis hereillä, ettei sinulle kävisi niin, vaan että jaksaisit olla pitämässä yllä keskustelua, kokoamassa tulkintoja, rakentamassa yhteistä näkyä, yhteisiä arvoja ja elämän toivoa. Jotta pienet purot voisivat muodostaa mahtavan virtaavan joen, on niiden ensin löydettävä tiensä yhteiseen uomaan.

Siksi, ystävä kallis, olet tervetullut rakentamaan yhteisöä kanssani. Jos tunnet kaipuun hyvien keskustelujen ja yhteisyyden äärelle, tervetuloa opiskelemaan. Sen, minkä helpolla opit, sen helposti unohdat. Mutta minkä vaivalla opit, sitä voit soveltaa eri tilanteissa. Lisää ajatuksia seuraavissa kirjoituksissa.
Voimia matkalle, ystävä hyvä.

Johan Vartiainen, yhteisötyönohjaaja 

Koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen, kouluampumiset ja terrorismin uhka ovat tulleet entistä suuremmiksi huolenaiheiksi. Moni kysyy, mistä tällainen kehitys johtuu.


Kuvattujen ilmiöiden taustalta löytyy syy-yhteys ihmisoikeuksien kehittymiseen ja tämän seurauksena yksilöllistymiseen ja yksilön oikeuksien vahvistumiseen. Tämä on johtanut lopulta siihen, että ihmisten väliset ongelmat ja käyttäytyminen tulkitaan psykologiselta teoriaperustalta. Ongelmat psykologisoidaan, ne ovat yksilöllisiä ja käsitellään yksilöperustaisesti. Tällä on yhteys länsimaisen arvomaailman muuttumiseen sekä yleisesti hyväksyttyjen normien ja käyttäytymissääntöjen muutokseen. On rakentunut psykokulttuuri, joka ohjaa arkea ja ratkaisuja.


Yhteisöllisyyttä kaivataan, mutta länsimainen kulttuuri ja sen arvomaailma on menettänyt yhteisöllisyyden ja toimii yksilöllisyyttä, minuutta sekä yksilön vapautta, tarpeita ja oikeuksia korostavasti. Vastuu ja velvollisuudet eivät saa häiritä yksilöllisyyden toteutumista.


Sosiologi Pierre Bourdieau tiivistää nykytodellisuuden toteamalla, että kaikki, mikä asettuu kitkana minuuden tielle - tapa, normi, instituutio perinne - on poistettava. Jopa koulussa normien ja käyttäytymissääntöjen määrittäminen oppilaille on tehtävä varovaisesti, ettei loukattaisi yksilön oikeuksia.


Yhteisvastuun tunne sekä myötätunto ja empatia muita ihmisiä kohtaan ovat toisarvoisia. Yksilöt toimivat entistä itsekkäämmin välittämättä muista. Samalla kulttuurinen muutos kohti individualismia ja minäkeskeisyyttä johtaa väistämättä itsekkyyden ja ahneuden lisääntymiseen. Muiden ihmisten hyväksikäytöstä pelkästään omien tarpeiden hyväksi on tullut yhä hyväksyttävämpää.


Samalla toisista välittäminen, syyllisyyden tunteen kokeminen, tunne-elämä ja moraali rapautuvat. Yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun heikkenemisen myötä ihminen jätetään aiempaa helpommin oman onnensa nojaan - yksin yhteisössä. Samalla ihmetellään kouluammuskeluja, masennuksen lisääntymistä, lasten ja nuorten huonoa koulussa viihtymistä ja väkivallan raaistumista. Ei ymmärretä, että rajoittamattomien minuuden tarpeiden, yleisisistä normeista ja pelisäännöistä vapaan yksilöllisen itsensä toteuttamisen psykologinen viesti vain on tuottanut tulosta.


Ratkaisuksi esimerkiksi koulussa tarjotaan opetushallinnon ja asiantuntijoiden suulla psykologisen ammattitaidon ja oppilashuoltohenkilöstön vahvistamista opiskelijoiden ja ongelmayksilöiden auttamiseksi. Samaa psykologista lääkettä, jota on toistettu jo 1960-luvulta lähtien. Nämä sinänsä hyvät auttamismuodot eivät ratkaise koulujen yhteisöllisyyden puuttumisen ongelmaa.


Vaikka erilaisia yksilöllisiä auttamismuotoja kouluun lisättäisiin rajattomasti, niin yhteisöllisyyden ja vertaisryhmäauttamisen sekä toisista välittämisen puuttuminen yhteisöistä johtaa heikoimpien syrjäytymiseen. Tosin joissain kouluissa on pyritty kehittämään yhteisöllisiä projekteja, joissa myös oppilaille on annettu vastuuta syrjäytymisvaarassa olevien oppilaiden auttamiseksi. Kiva koulu -ohjelma on tästä esimerkki mutta näyttää monessa koulussa jääneen suunnitelmaksi, joka ei arjessa toimi.

silhouettes 616913 640


Työyhteisöissä psykokulttuuri ja yksilöllistyminen on avannut ´markkinat´narsistisille persoonallisuuksille ja narsistisen työyhteisökulttuurin kehittymiselle. Työyhteisöjen ja työpaikkakiusaamisen problematiikan käsittelyn yhteydessä on osuvasti käytetty käsitettä narsismin epidemia.


Tällä tarkoitetaan sitä, että narsismin tyypilliset piirteet ja narsistinen vallankäyttö voivat levitä työyhteisön ja jopa organisaation toimintoihin. Tällaisia ovat muun muassa valtaa käyttävien persoonallisuuksien huono yhteistyökyky, vaikeudet käsitellä kritiikkiä ja tosiasioita sekä empatian puute.


Esimerkiksi esimies tai muutoin työyhteisössä vallan saanut henkilö vaikuttaa työyhteisön muihin jäseniin aiheuttamalla usein pelkoa. Käyttäessään muita ihmisiä pelkästään omien itsekkäiden tarpeiden toteuttamisen välikappaleina narsistinen vallankäyttäjä vähät välittää muiden tarpeista ja tunteista. Pyrkiessään sitomaan muut yhteisön toimijat tarpeidensa toteuttajiksi narsisti manipuloi muut yhteisön jäsenet joskus taitavalla tavalla omien tavoitteidensa taakse. Ne henkilöt, jotka tukevat narsistin tarpeita yhteisössä saavat etuoikeuksia niissä rajoissa, jotka palvelevat narsistia. Työyhteisössä parhaat edut ja etuoikeudet kuuluvat narsistille ja häneltä liikenevät rippeet kuuluvat muille.


Mitä hyvinvointia edistävälle yhteisöllisen rapautumisen jatkumisen estämiselle voitaisiin tehdä? Amerikkalaisen terapeuttisten yhteisöjen asiantuntijan George De Leonin mukaan keskeinen keino on yhteisökoulutus.


Lähes kaikki auttamiskoulutus ja niihin pohjaavat ammatilliset tutkinnot kasvatus- ja hoitoalalla pohjaavat kapea-alaisesti yksinomaan - ainoana totuutena - psykologiseen teoriaan ja ajatteluun, mukaan luettuna esimerkiksi opettajakoulutus. Tätä on Suomessakin selvittänyt professori Paula Määttä. Yhteisökoulutuksen puutteen vuoksi opetus- ja hoitohenkilöstöllä ei voi olla riittäviä valmiuksia yhteisöjen kehittämiseen.


Vahvinta yhteisöllisyyden, yhteisökasvatuksen ja yhteisöhoidon teorian ja käytäntöjen asiantuntemusta Suomessa edustaa kohta jo 40 vuotta täyttävä Jyväskylän Koulutuskeskus, jossa tietotaidon yhtenä oleellisena elementtinä on pitkään ollut myös kansainvälinen yhteistyö alan huippuasiantuntijoiden kanssa.

Kalevi Kaipio
opetusneuvos, KT, YTM

Joharin ikkuna,
opetus- ja kasvatusala sekä työnohjaus

Joharin ikkuna perustuu Yhdysvalloissa 1950-luvulla luotuun malliin, joka käsittelee yksilön vuorovaikutukseen liittyviä tekijöitä neliruutuisen mallin, ikkunan, avulla.
Joharin ikkuna koostuu neljästä ruudusta, jotka ovat vapaan toiminnan alue tai avoin alue (open self), sokea alue (blind self), salattu alue (hidden self) ja tuntematon alue (unknown self). Kyseisiä ruutuja voidaan käyttää kuvaamaan, mitä ihminen itsestään tietää ja mitä muut hänestä tietävät. Mitä laajempi ihmisen tuntemus on omasta toiminnastaan, sen laajemmat mahdollisuudet hänellä on toteuttaa tietoisesti viestintäänsä ja toimia rakentavasti vuorovaikutustilanteissa.

Joharin ikkuna
Joharin ikkuna

Vuorovaikutukseen ja viestintään liittyvät kysymykset olivat poikkeuksellisen ajankohtaisia viime syksynä esimerkiksi opetusalalla uuden opetussuunnitelman käyttöönoton ja siihen liittyvän julkisen keskustelun myötä. Kasvatus- ja opetusalan koulutuksessa viestinnällä ja vuorovaikutuksella sekä niihin liittyvällä reflektoinnilla on huomattava sijansa. Reflektointi koskee ennen kaikkea ammatillista toimintaa tilanteissa, jotka liittyvät aikuisen ja toiminnan kohteena olevan, lapsista, nuorista tai aikuisista koostuvan ryhmän kohtaamiseen ohjaus- tai opetustilanteissa. Kyse on siis ennen kaikkea pedagogiikkaan liityvästä reflektoinnista.

Kasvatus- ja opetusalan toimijoiden keskuudessa oman persoonan käyttämistä työvälineenä pidetään merkittävänä ammatillisen toiminnan lähtökohtana. Tämä on mahdollista kytkeä edelleen alan kollektiiviseen identiteettiin. Kasvattajalla ja opettajalla on työssään toki muitakin ihmissuhteita, joissa oman persoonan käyttö ei tule kyseeseen samassa määrin kuin vaikkapa suhteessa oppilaisiin. Esimerkeiksi sopivat toiminta suhteessa mahdollisesti kasvatettavien, opetettavien ja ohjattavien vanhempiin, samassa ammatissa toimiviin työtovereihin, eri ammateissa toimiviin työtovereihin, mahdollisesti johtamisen kohteena oleviin henkilöihin, esimieheen sekä erilaisiin oman organisaation ulkopuolisiin yhteistyökumppaneihin.

Eri lähtökohdista tapahtuva ammatillinen kohtaaminen asettaa huomattavia vaatimuksia kasvatus- ja opetusalalla toimivan henkilön viestinnän ja vuorovaikutuksen taidoille. Vuorovaikutuksen taitojen kehittäminen opintojen jälkeen ammatissa toimittaessa ei ole kuitenkaan aivan yksinkertaista, koska aikuiset eivät yleensä mielellään kuule muiden määrittelyjä tai arvioita omasta toiminnastaan. Tämän lisäksi omasta kokemusjärjestelmästä kiinni pitäminen on aikuisväelle tyypillistä.

Työnohjauksella on mahdollisuutensa Joharin ikkunaan ja vuorovaikutuksen kehittämiseen liittyen, sillä työnohjauksessa on mahdollista lähestyä arkityötä ammatillisen reflektoinnin avulla pohtien työhön lliittyvää toimintaa sekä sen lähtökohtia, tavoitteita ja seurauksia. Aito reflektio suuntautuu omien tekojen ja niiden seurausten käsittämiseen. Kykyä monipuoliseen reflektioon onkin luonnehdittu laadukkaan ammattityön ja sen kehittämisen tärkeimmäksi edellytykseksi.

Työnohjaajalle Joharin ikkuna tarjoaa mahdollisuuden saattaa ohjaussuhteessa oleva henkilö tarkastelemaan järjestelmällisesti omaa toimintaansa suhteessa itseensä ja muihin sekä oppimaan toiminnastaan niin omaa toimintaansa reflektoimalla kuin hankkimalla siitä tietoa yhteistyökumppaneiltaan. Joharin ikkuna tarjoaa yksilölle mahdollisuuden tarkastella, pohtia ja arvioida omaa toimintaansa ja hahmotella siihen vaikuttavia tekijöitä.

Joharin ikkunan ruutuihin liittyvien asioiden tarkastelu ei ole yksilön kannalta helppoa tai yksinkertaista. Joharin ikkunan ruutujen saloihin vihkiytyvä yksilö joutuu hahmottamaan, millainen käsitys hänellä on itsestään ja omasta toiminnastaan, miten käsitys omasta toiminnasta vastaa muiden käsitystä omasta toiminnasta, millaisia asioita salataan muilta tietoisesti ja tiedostamatta ja miksi näin tapahtuu. Lisäksi ja lopulta on pohdittava väistämättä kysymystä siitä, millaiset tiedostamattomat ja tuntemattomat tekijät vaikuttavat omaan toimintaan eri tilanteissa.

 

Mika Huovinen, yhteisötyönohjaaja / JKK:n Yhteisötyönohjaajakoulutus 2014-2016

Tervetuloa seuraamaan blogiamme.

Blogissa asiantuntijamme kirjoittavat ajatuksiaan, näkemyksiään ja kokemuksiaan ajankohtaisista työelämän ja yhteiskunnan ilmiöistä ja asioista.

Pidätämme kaikki tekijän- ja muut immateriaalioikeudet teksteihin. Blogitekstejä tai niihin kuuluvaa muuta aineistoa ei saa käyttää, lainata tai kopioida ilman asianmukaisia lähdeviittauksia.

Tervetuloa seuraamaan blogiamme.

Blogissa asiantuntijamme kirjoittavat ajatuksiaan, näkemyksiään ja kokemuksiaan ajankohtaisista työelämän ja yhteiskunnan ilmiöistä ja asioista.

Pidätämme kaikki tekijän- ja muut immateriaalioikeudet teksteihin. Blogitekstejä tai niihin kuuluvaa muuta aineistoa ei saa käyttää, lainata tai kopioida ilman asianmukaisia lähdeviittauksia.