banner-front-sisasivu

Puhe VAK ry:n 70-vuotisjuhlaseminaarissa 14.3.2018

Olen Elina Tikka, lähihoitaja ja parhaillaan opiskelen neuropsykiatriseksi valmentajaksi.
PHHYKY (Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymä) on työnantajani, toimin ammatillisena tukihenkilönä erityistukea tarvitsevien lasten ja nuorten kanssa. Aikaisempi työnantaja oli VAK ry ja Kankaanpään A-koti. Lisäksi teen keikkaluonteisia töitä nuorten päihdekuntoutusyksikössä. Olen avopuoliso ja äiti kahdelle teini-ikäiselle pojalle ja aikuiselle tyttärelle.

Kankaanpään A-kodin Johtaja Heidi Viljanen kutsui minut puhumaan tänään tänne. En tietenkään voinut kieltäytyä, otan tämän kunniana. Kiitollisuus ja lojaalius A-kotia kohtaan nostavat edelleen päätään.

Omaa lapsuuttani varjosti alkoholi, väkivalta ja vanhempien ero. Minulla oli halu perustaa perhe hyvin nuorena. Haaveilin ehjästä perheestä ja olin juuri täyttänyt 18 vuotta, kun 1. lapseni syntyi. Kyllästyin kuitenkin siihen kotileikkiin, kun lapsi oli 8 kk, ja aloitin uudelleen päihteiden säännöllisen käytön. En silloin ymmärtänyt, että ei minusta ole kantamaan vastuuta lapsesta, kun ei itsestänikään. Aikaa kului ja syntyi toinenkin lapsi ajatuksella, että hänen avullaan raitistun ja raitistutan myös hänen isänsä, mutta ei vastasyntynyt onnistunut harteilleen ottamaan niin suurta vastuuta.

16 vuotta sitten minut ja perheeni ohjattiin perhekuntoutukseen Kankaanpään A-kotiin ja lähdin ajatuksella, että raitistutan silloisen avopuolisoni ja lapseni isän. Vanhimman lapseni isä oli kuollut aikaisemmin huumeisiin.

Mitä vuodessa sitten tapahtui

Nopeasti kuntoutuksessa minua autettiin oivaltamaan, että tarvitsen itse apua. Päihteidenkäytön, haitallisten ihmissuhteiden ja rikollisuuden myötä olin menettänyt mielenterveyteni. Turvallisuus, joka tuli yhteisön sääntöjen ja käytäntöjen olemassa olosta, henkilökunnan horjumattomasta otteesta ja vertaistuesta, auttoivat minua ymmärtämään, että minullakin on lupa olla tarvitseva ja tärkeä. Uskalsin mennä rikki. Henkilökunta loi minuun valtavan määrän uskoa ja antoi minulle suuremman mission, miksi ryhtyä ottamaan vastuu omasta elämästä. Perhekuntoutuksen työntekijä Pekka Suikkanen sanoi minulle, että tämä työ, jota nyt alat tekemään, tulee näkymään kaikkein parhaiten minun lapsenlapsissani. Katkaisen sukupolvien välisen kierteen. Tämä on ollut elämääni ohjaava uskomus koko tämän matkan ajan. Se mullisti arvomaailmani ja toi elämälleni merkityksen.

Olin kuntoutuksessa vuoden. Ajattelen, että se päiväohjelman tuoma struktuuri, asioiden ennakoivuus, suunnitelmallisuus ja puhumisen taito, joita opin sen vuoden aikana ja miten yhteisö ja henkilökunta minua kasvattivat, oli jotain, mitä vanhempieni olisi minulle kuulunut opettaa.

Se loi perustan siihen, miten tätä elämää eletään, se kivijalka kantaa edelleen. Kaikki se häpeä ja syyllisyys kääntyivätkin määrätietoiseksi eteenpäin pyrkimiseksi.
Yhteisössä ollessa opin, että voin lainata ympärillä olevien ihmisten viisautta. Kuuntelin tarkkaan, miten minua ohjattiin niin henkilökunnan kuin vertaisten puolesta. Minua kannustettiin osallisuuteen, kiinnittymään yhteisöihin.

Alkuun kiinnityin Na- ja Aa-itsehoitoryhmiin, joissa kävin 6 vuotta ja otin niissä erilaisia palvelutehtäviä vastaan, ryhmän vetäjästä rahastonhoitajaksi. Se vahvisti itsetuntoani ja toi kokemusta, minä pystyn, minä kykenen. Minua kannustettiin menemään lasteni joulujuhlassa eturiviin takarivin sijaan, se vasta rohkeutta vaatikin. Minä tavallisten joukossa? Minua kannustettiin menemään kansalaisopiston kurssille ja minä menin. Sain kokemuksen, että otsassani ei luekaan narkomaani. Sain osaksi tavallista kohtaamista tavallisten joukossa. Seuraavaksi liityin koulun vanhempainyhdistykseen ja aloin rahastonhoitajaksi. Tuolloin en voinut olla ajattelematta, että tietäisittepä taustani... Pikkuhiljaa minäkuva alkoi muuttua päihderiippuvaisen identiteetistä tavalliseksi.

Noita vuosien takaisia asioita, kun muistelen, niin merkityksellistä oli se, että sain kokea, että minua kunnioitettiin ja arvostettiin. Minuun luotiin uskoa, että minusta voi tulla sitä, mitä ikinä haluan olla. Työntekijät tekivät työtään yhdessä minun kanssa. Antoivat kannustusta ja positiivista palautetta. Välillä hain rajoja, ja he uskalsivat rohkeasti olla vähän ikäviäkin ihmisiä, jotta oppisin miten asioita hoidetaan. Uusien taitojen oppiminen vahvisti itsetuntoa. Nyt kun ajattelen, helpointa minulle oli itse aineista irtautuminen. Aikaa vaati rikollisesta ajattelutavasta pois oppiminen sekä haitallisista ihmissuhteista irrottautuminen.

Oma ammatillinen kasvu

Muutama vuosi kuntoutuksen jälkeen aloitin työt oppisopimuksella A-kodilla. Jännitti totta kai. Heti ensimmäiseltä aamurapsalta alkaen sain kokea, että kuulun siihen työyhteisöön. Sain kokea sen saman arvostuksen työntekijänä niin kuin asiakkaanakin aikoinaan. Minun näkemyksistä ja mielipiteistä oltiin kiinnostuneita, sain valtuuksia tehdä ja toteuttaa työtäni. Se antoi intoa lähteä kehittämään niin itseäni kuin myöhemmin koko A-kotiakin ja sen kuntoutusmenetelmiä. Olin A-kodilla työntekijänä toistakymmentä vuotta.

Kokemusasiantuntijuus yhdessä kouluttautumisen kanssa ovat tuoneet mielettömät työkalut kohdata asiakas, lapsesta aikuiseen. Kun on itse tullut autetuksi omissa päihde- ja mielenterveyspulmissa sekä erityislasten haasteissa, se on synnyttänyt tarpeen saada jakaa näitä kokemuksia ja oivalluksia muillekin tarvitseville. Kun saa kokea, että sinut nostetaan toivottomuudesta toivoon, niin onhan sitä sanomaa muutoksen mahdollisuudesta jaettava. Se on sanomattakin selvää, että vain köyhä voi tietää, miltä tuntuu olla köyhä.

Oltuani raittiina 7 vuotta, jouduin antamaan pahasti oireilevan tyttöni huostaan. Minua oli A-kodilla varoiteltu, että on mahdollista, että tyttäreni tulee ottamaan murrosiässä takaisin sen, mitä hän oli menettänyt lapsuudessa. Silti se yllätti. Ymmärsin, että en pysty tarjoamaan hänelle sellaisia rajoja ja turvaa, mitä hän vaati ja uskaltauduin hakemaan apua sosiaalitoimesta. Lapsen menettämisen pelko oli valtava, mutta onnekseni sain prosessiin mukaan sosiaalityöntekijän, joka taas uskoi ja luotti minuun ja kannatteli vanhemmuuttani ja kohtasi minut arvostaen.

Huostaanotto vei 2 vuotta, mutta ajattelin, että tämä on parempi tehdä nyt, eikä vasta sitten, kun hän on aikuinen. Puolen vuoden sijoituksen jälkeen tyttäreni hatkasi pitkäksi aikaa. Kun hänet saatiin kiinni, hänellä alkoi ns. vierihoito, joka kesti 21 vrk. Itse jäin sairaslomalle ja osallistuin siihen niin paljon kuin pystyin. Tuona aikana korjaantui jotain, mitä en edes tiennyt meidän väliltä puuttuvan, se oli kiintymyssuhde. Tyttäreni palasi kotiin ennen kuin täytti 18 ja sanoi, että tuo huostaanotto oli parasta, mitä hänelle on tapahtunut.

Ymmärrys, jota sain tuolloin työnantajalta oli merkittävää. Työ auttajana on välillä niin raadollista, ettei siihen pysty, jos oma elämä on riekaleina. Työnantajana VAK ry:llä on arvot kohdillaan. Heillä on ymmärrys tästä kokonaisuudesta, ja työntekijöiden elämäntilanteet ja tarpeet huomioidaan.

Elämän asenteessani ja toimissani näkyy se, että aina voi ja pitää tehdä jotain. A-kodilla asiakkaana minulle opetettiin se, että minun täytyy pohtia ensin, mitä minä voin asialle tehdä, ja kannan vastuun omasta osuudestani. Matkan varrella olen kohdannut paljon ihmisiä, työkavereita, asiakkaita ja ystäviä, jotka ovat minun avoimuuden ja rohkeuden myötä ottanut myös härkää sarvista ja lähteneet työstämään oman elämän haasteita ja näin saaneet kokemuksen tulla autetuksi. Laitetaan hyvä kiertämään!!

Aina on ykkösenä perheen hyvinvointi ja se, että he tulevat pärjäämään tässä yhteiskunnassa. Minuun ja perheeseeni on käytetty paljon verorahoja, mutta se satsaus on kannattanut. Se on vaatinut koko perheen kuntoutuksen, huostaanoton, perhetyötä, oman ja lapseni terapian, sopeutumisvalmennuskursseja, tukeutumista tukiperheeseen jne.

Olen ollut yli 14 vuotta työelämässä, ja mielelläni maksan veroja. Tyttäreni kouluttautui alalle ja oli A-kodin päiväkodissa pitkään töissä, kunnes koko perhettä yhdistävä harrastus, matkustelu, vei hänet mennessään. Tyttärenikin entisenä A-kodin päiväkodinasiakkaana oli siis kokemusasiantuntija. Poikieni koulut etenevät suunnitellusti, he ovat tarvinneet erityistukea. He ovat löytäneet omat mielekkäät harrastuksensa. Lapseni ovat kiinnittyneet yhteiskuntaan ja osaavat toimia eri yhteisöissä. Minä en osannut, kun olin lapsi ja nuori. Olen oppinut kantapään kautta, miten tärkeitä asioita nuo ovat.

Olen myös oppinut matkalla, että minä olen minun elämäni tärkein ihminen. Jonkun ulkopuolisen silmistä näinä vuosina olen joskus voinut tehdä itsekkäitäkin tekoja, kun otan aikaa itselleni treenaamalla vaikka maratonille tai lähtemällä mieheni tai ystäväni kanssa kaksin musiikkifestivaaleille tai annan jopa lapseni huostaan. Lapseni ovat oppineet sen, että heidän äidin on huolehdittava itsestä. He ovat aina voineet luottaa, että minä varmasti huolehdin heistä. Tiedän, että lapseni ovat minusta ylpeitä.

Uskon, että lapseni ovat myös esimerkkini kautta oppineet, että elämässä tulee olla myös epäitsekäs. Kun saa itse, on myös hyvä oppia antamaan. He saavat elää sen kanssa, että toimimme tällä hetkellä tukiperheenä, ja aikaisemmin olin vuosia vapaaehtoisena apuvalvojana rikosseuraamusvirastolle.

Se, että minut saatiin oikeaan aikaan oikean avun piiriin, on ollut kokonaisuutta katsoen yhteiskunnallisesti merkityksellistä. Varmasti se, että on hoidettu, on tuonut säästöjä enemmän kuin se, että olisi jätetty hoitamatta.

Sukupolvien kierre

Isäni isä oli sodassa ja kasvatti isäni hyvin ankaran käden alla. Äitini äiti synnytti äitini lehtolapsena, joka silloin oli hävettävää ja ei-hyväksyttävää. Äitini kasvoi sijaisperheessä.
Olin 12, kun vanhempani erosivat ja isäni erotilanteessa vetosi tunteisiini sanomalla ”miten minä pärjään, jos sinäkin Elina minut jätät?” Ja äiti taistelematta minusta lähti ja jätti isän kanssa. Koin, että hän uhrasi minut, jotta itse pääsi pois, vaikka jääminen oli oma tahto.

Kaikilla näillä tapahtumilla on vaikutukset siihen, millaisia vanhemmistani tai minusta tuli, millaisia valintoja he tai minä teimme.

On kuitenkin ilmiselvää, että jokainen meistä voi ottaa vastuun menneisyydestään ja elämästään enemmin tai myöhemmin. Yksin ei tarvitse pärjätä.

Mun tarina on vain yksi tarina muiden joukossa. Entä jos kaikki ne hoitoa saavat ihmiset levittävät omaa sanomaa ja lumipalloaan perheisiinsä ja läheisverkostoihinsa? Mitä kaikkea näillä hoidoilla oikeasti voidaankaan saavuttaa?

Elina Tikka, lähihoitaja, kokemusasiantuntija

Tervetuloa seuraamaan blogiamme.

Blogissa asiantuntijamme kirjoittavat ajatuksiaan, näkemyksiään ja kokemuksiaan ajankohtaisista työelämän ja yhteiskunnan ilmiöistä ja asioista.

Pidätämme kaikki tekijän- ja muut immateriaalioikeudet teksteihin. Blogitekstejä tai niihin kuuluvaa muuta aineistoa ei saa käyttää, lainata tai kopioida ilman asianmukaisia lähdeviittauksia.

Tervetuloa seuraamaan blogiamme.

Blogissa asiantuntijamme kirjoittavat ajatuksiaan, näkemyksiään ja kokemuksiaan ajankohtaisista työelämän ja yhteiskunnan ilmiöistä ja asioista.

Pidätämme kaikki tekijän- ja muut immateriaalioikeudet teksteihin. Blogitekstejä tai niihin kuuluvaa muuta aineistoa ei saa käyttää, lainata tai kopioida ilman asianmukaisia lähdeviittauksia.